Muistan sen illan/yön vieläkin, kun päätin luopua kaikesta ja päästä siitä paskasta pois kokonaan. Moni tietää miten tää tarina menee, mutta kaikki ei. Luopua kaikesta.... mitä mulla oli jäljellä? ystävät... ne jotka jakso mua kattoa mun lipsuessa pohjalle. Olin koittanut sinä kesänä (viime kesänä) saada elämääni kasaan. Ajattelin kun en kerta kouluun päässyt niin jos vaikka menisi korottamaan numeroita. Asuin siis "kaduilla". Laitoin lainausmerkeissä, koska äiti ei antanut mun olla yötä kotona, koska olin "mitään aikaansaamaton" ja "huono esimerkki Mikaelille" ...pikkuveljelle siis. Sain päivällä käydä syömässä ja ehkä kattoa telkkaria parisen tuntia. Mutta muuten mun elämä oli yhtä stressiä yöpaikan kanssa. Pyydän anteeksi jos tämä menee joidenkin kohdalla liian henkilökohtaiseksi, mutta mulla ei ole varaa terapiaan ja mun on pakko vihdoin jollekkin tästä avautua.
Jos alotetaan ihan näin alusta.
Kun täytin 18, äiti oli toiveikas mun löytävän oman asunnon ja työpaikan (tai koulupaikan) se ei koskaan lakkanut uskomasta muhun. Vaikka olinkin todella vaikea siitä lähtien kun täytin 14. Olin isän luona asumassa puolisen vuotta toisella puolella suomea (siis asuin äidin luona silloin helsingissä ja isä Kolarissa) ja tutkinta asemalla kun kuulemma "käyttäydyin holtittomasti" eli siis 16-17 vuoden iässä "slummialueella" join alkoholia ja poltin tupakkaa. Jotenkin aina nostin itteni ylös ja en koskaan masentunut. En näyttänyt edes tarvitsevan äitiäni, menin ja tulin miten tykkäsin, jos halusin kotiin mennä niin aina ennen 22-23 aikoihin, muuten en ollut tervetullut. Tämä kuulosti todella rajulta kaverieni korvissa ja myös itsekkin ihmettelin kun muut kaverini saivat vaikka keskellä yötä mennä kotiin ihan vaikka kotiintuloaika oli aikoja sitten. Silti ajattelin, että ehkä mun äiti on vaan erinlainen.
Sitten äiti tapasi uuden ystävän, siis ihan vaan ystävän; Sirun. Se oli tosi mukava ja aika samanlainen kun munkin äiti. Kaikki oli hyvin, kaikki pyhätkin saatiin siskon ja kavereiden kanssa ryypätä kotona ja kaikki tuntu niin mukavalta. No aikaa meni ja äiti tapas uuden miehen, puol vuotta myöhemmin nepä halus muuttaa yhteen. Ostaa yhteisen kämpän. Liibadilaabadi.... No, tämä ystävä Siru oli kertonut äidilleni miten hän sai (tänä vuonna 27 vuotiaan) poikansa muutettua pois kotoa, hän lemppasi poikansa pihalle hänen ollessaan 18.
En ollut koskaan ajatellut, että en olisi osa suunnitelmaa minkä äiti tekee, erillinen osapuoli tai ylimääräinen yksilö laumassa. Äiti ei ollut koskaan opettanut mulle mitään. Miten tiskata, pestä pyykkiä, elää itsenäisesti ja yhtäkkiä mun pitäis nuo kaikki osata itse. Koska en ollut enää osa suunnitelmaa. Olin erillinen osapuoli, ylimääräinen yksilö. Äiti joka paasasi mua 18 vuotta rakkautta säästämättä, halusi mut pois. Asunto oli käyty katottua, hieno 5h+keittiö 2 kerroksisesta kerros/rivitalosta (mikä onkaan). Huone veljelle, siskolle, äitille ja sen poikaystävälle ja viimeinen huone menee tottakai poikaystävän lapsille kun tulevat kylään joka toinen viikonloppu. Asuin siis jonkun toisen elämässä, jonkun toisen perheessä, taakkana, ei haluttuna, sen sisaruksen huoneessa patjalla kumpi ekana hävisi väittelyn. Pikkuveli, joka aina kertoi mulle kaiken, rakasti mua ja katso mua esimerkkinä kaikki ne vuodet, ajatteli mua ylimääräisenä. Sisko jonka kanssa jaoin kaiken mitä mulla oli, ei jakanut kanssani edes huonetta.
Tänä päivänä kun katson taakse päin tuota aikaa, ajattelen vieläkin tuon aikaisen elämäni pahinta päivää. Niinkuin suurin osa ystävistäni tiesi, jouduin aina ulos "kotoani" kun viimeinenkin ihminen meni kouluun tai töihin, että en jäisi kotiin lorvimaan kun mulla ei ollut töitä. Sain joka aamu kiittää ihanaa ystävääni Jennaa kun piti minulle seuraa (tosin huono puoli, että ei tästä syystä itse käynyt edes koulua). Kuitenkin, tähän aikaan elämäni pahin päivä oli kun sairastuin ja tunnetusti äitini mukaan olin valehteleva laiskuri, niin olin täysin terve = jouduin ulos HYVIN kipeenä keskellä todella kylmää talvea. En pystynyt lopettamaan itkemistä, vaikka kyyneleet jäätyivät poskelleni kun kävelin terveysasemalle joka ei auennut seuraavaan tuntiin. Soitin iskälle mutta itkemiseni johdosta saanut edes sanaakaan suustani. Lopulta tilanteen selviteltyäni oli iskäkin sitä mieltä, että äiti todella on sekaisin.
Tätä vastoinkäymistä seurasi todella iso muutos luonteessani, aloin olemaan todella agressiivinen ja loukkaava kännissä, halusin saada kaikille muillekkin niin huonon olon kun mullakin. Niin siis vuosi oli todellakin vasta 2010.... eli ei olla edes lähelläkään loppua.
No, äidin ja poikaystävän eron jälkeen äiti päätti muuttaa kurkkariin (itä-helsingissä sijaitsee) kaksioon. Olin vieläkin pelkkä mukana raahattava. Se kesä oli silloin 2011 kun sinne muutettiin. Lopulta päätin, että en enää jaksa elää näin ja muutin Tukholmaan iskän luo kun se oli sinne muuttanut. Meillä meni hyvin ja kaikki oli hyvin. No en päässyt eroon tästä hauskanpidostani, join aika usein. Suurimmaksi osaksi unohtaakseni kaiken paskan mitä oli tapahtunu. Lopulta olin niin huonoissa väleissä iskän kanssa, että kun Tukholmasta löytävän kaverini kanssa mentiin lomailemaan Helsinkiin niin ei puhuttu sen jälkeen sanaakaan moneen kuukauteen. Helsinki reissukin meni täysin pilalle kun liukastuin väärään jätkään. Lopulta huomasin, kun passini varastettiin, että asun alkoholisti luukussa joka päivä kännissä. Myöhemmin sain äidin kuukauden päästä taivuteltua, että saisin tulla takasin kotiin. No kaikki meni taas aluks ihan hyvin, ei mitään vastoinkäymisiä. No kun en mitään töitä löytänyt n. kuukauden aikana niin jouduin keskellä talvea ulos. Tällä kertaa kaiken omaisuuteni kanssa ja viikko ennen syntymäpäivääni. Onneksi olin tutustunut yhteen jätkään baarissa ennen uloslentoani ja sain parin yön jälkeen mennä sinne "asustelemaan". Kaikki näytti olevan hyvin. Juominen jatkui mutta ei niin useasti. Alotin kuntosalin ja koitin pudottaa painoa. Pudotin varmaan 9kg. Mutta taas putosin kärryiltä ja lopetin välittämisen, tähän aikaan olin myös alkanut ottamaan pikavippejä, joita en meinannut maksaa takasin. Välinpitämättömyys jatkui ja pilasin senkin tilaisuuden asua siellä.
Tässä välissä sanon, että aika oli touko-kesäkuu 2012, tähän aikaan en edes astunut jalallanikaan äidin luo. No, kun matkani hiveni loppua oli taas pakko tulla "kotiin". Koitin kerätä elämääni taas kasaan. Samalla rytmillä, ulos jos ei ketään ollut kotona, paitsi että tällä kertaa sääntö oli että jos äiti ei ollut kotona niin en saanut tulla. Aamusin menin virastoihin ja luin metro lehdestä avoimia työpaikkoja. Eikä aikaakaan kun taas ei ollutkaan asiaa kotiin. Menin sitten kummitätini luokse oleskelemaan, ainoa vaan että siellä oli myös sääntöjä, joita en siihen aikaiseen elämäntilanteeseeni osannut soveltaa, kuten ei juomista. Juominen taas oli se ainoa tapa millä sain kaiken paskan edes hetkeksi katoamaan. No, päätin hommata itelleni jotain tekemistä ja työkkäri päättikin laittaa mut johonkin kurssille, jonne lähin kummitätini luota joka aamu. Samalla halusin alkaa myös numeroita korottamaan ja päätin käydä tutustumassa iltakouluun. No, pääsin sisälle. Olin todella ylpeä itestäni ja halusin kertoa heti äidille. Hänen nähdessään saamani lukujärjestyksen, ei ollu sillä muuta sanottavaa kun että lähen sitten ulos kämpästä sillon kun muutkin (ja mulla oli iltakoulua...) Silloin en enää kestänyt. Menin takapihalle tupakalle ja aloin vaan itkeä, en pystynyt lopettamaan. Soitin iskälle ja en taaskaan saanut sanaakaan suustani, ja tottakai äiti tuli sinne itseään puolustelemaan. Mulla on vähän sumuiset muistikuvat tästä tilanteesta koska olin vähän shokissa.
Tästä alkoi mun täysi tunteettomuus ketään kohtaan, aloin vaan juomaan ja en lopettanut. Eksyin ihmisten seuraan ketkä joivat joka päivä. Törsäsin sossulta saamani toimeentulotuen (900e) pelkkään ryyppäämiseen ja hotelleihin. Ja näin päädyin siihen yöhön, josta alussa kerroin.
Siltikin mikään näistä teoista ei ikinä vedä vertoja sille, että se vei multa mun koiran.
Ja tätä asiaa läpi käyminen on aina yhtä kivuliasta.
