En enää kirjottele tänne niin usein kuin ennen. Ei vaan tuu luonnollisesti. Mutta ajattelin jakaa teille taas mun ajatuksia, teille jotka luette. Asioita joita ei tule ajatelleeksi kuin vasta jälkeenpäin.
4 vuotta taaksepäin. Kohtasin iso shokin, pitkän "sekakäytön" jälkeen sain tietää olevani raskaana. Mulla ei ollu pahoinvointia, mutta huomasin kun ei menkkoja näy missään että nyt on jokin vialla. Tein terveysasemalla raskaustestin ja positiivinen se oli. Tarkemmalla käynnillä tuli selväksi, että olin jo 8:nella viikolla, ja että päätös mahdollisesta pitämisestä oli tehtävä viikon sisällä.
Mun päivät meni shokissa, varmaan koko ajan aborttiin asti in denial. (sori en muista suomeksi sanaa) ja nimeltä mainitsematon ihminen korvassa pakottaa aborttiin. En saanut koko sen viikon aikana edes ottaa sitä hetkeä itselleni ja meittiä mitä tekisin. Muistutin kuitenkin itseäni siitä, että sikiö on voinut saada jo aika paljon vahinkoa mun "sekakäytöstä", että lopulta ajattelin että abortti oli parhain vaihtoehto.
No sinä päivänä kun menin abortin (lääkkeellisenä) tekemään, olin jo 11 viikolla raskaana ja eihän se lääkkeellisenä sieltä lähteny... kipulääkkeitäkin annettiin pore panacodeina ja edes 10 ei riittänyt, kunnes nesteellinen kipulääke pistettiin pakaraan niin lähti kipu ja tilalle tuli yksisarviset ja sateenkaaret. (ei kirjaimellisesti)
Koko sen ajan ajattelin, että tuntisin jotain. Pahaa oloa tai surua. Mutta ei mitään.
4 vuotta myöhemmin. Nykypäivä.
Istun 24.4.2014 lentokoneessa matkalla Tukholmaan. Lentokoneen noustua huomaan käytävän toisella puolella yhtä riviä vielä taaemmas n. 3kk vanhan vauvan. Se itki suoraa kurkkua aika varmasti kun korviin sattui (kellä nyt ei). Huomasin, että jäin tuijottamaan n. 30 sekunniksi tätä tapahtumaa. Kuin jokin olisi vetänyt mut 4 vuotta taaksepäin vain eri tapahtumin. Että olisinkin päättänyt toisin. Käänsin katseeni pois vanhempien alkaen miettimään mitä katson. Huomaamattani kyyneleet valuivat silmistä. Olo oli kuvottava. Koitin koota itseni, ettei ympärilläni matkaavat kiinnittäisi huomiota. Mutta heti kun ajatukseni vaelsivat tähän tapahtumaan ja aina kun vauva itki niin kyyneleet pakottivat itsensä ulos. Jopa tätä kirjottaessani tunnen surua, katumusta ja kuvotusta itseäni kohtaan.
Kuinka tyhmää oli ajatella, että abortti olisi se helppo tapa ulos? Meni se kummin päin ikinä niin se ei ikinä ole ohi...
Joten sinä joka tätä luet, käytä ehkäsyä! Myös kondomia! nimim. 2 kertaa klamydian omaavana....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti