Mietin pitkään, että teenkö tämän merkinnän. En ole pitkään aikaan kirjotellu mutta here we go.
Olen kamppaillut masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa jo monta vuotta, lääkkeitä alottanu, todennu ei toimivaksi, lopettanut. Kuunnellut typeriä ihmisiä ympärilläni, saanut jotenkin apua, tai ainakin avun yrityksiä.
En koe ikinä olleeni mitenkään hyvinvoiva henkisesti. Olen aina tiennyt että jokin mussa on vialla. Mutta syyttänyt itteäni kun olis pitänyt hakeutua apuun.
Ja kun ei hae apua, omatoimisesti lopettaa lääkityksen ja jotenkin "itse tietää paremmin" voi asiat kääntyä hengenvaarallisiksi.
Esimerkki A
Tapahtuman kulku
Lopetin lääkityksen samoihin aikoihin kun aloin tekemään muuttoa, joskus elokuun (viime kuun) lopulla. En kokenut lääkkeitä tarpeellisiksi, kun eivät auttaneet. Lääkärit lisäsivät vaan annosta aina kun valitin ettei toimi, joten lopetin valittamisen ja lopetin lääkkeet. En kertonut melkein kenellekkään, harvalle. En huomannut mitään negatiivisiä vaikutuksia. Aloin ehkä juomaan hitusen enemmän, olemaan paljon voimattomampi. Juominen saattoi myös johtua muuton aiheuttamasta stressistä. Ja en osaa käsitellä stressiä tai paineita hyvin. Kääriydyn itseeni, enkä käsittele asiaa.
Pari viikkoa myöhemmin ollaan tässä. Matkalla mökille, jota odotin koko kesän innolla! Mukana hyvä seura, punaviiniä ja pari olutta. Ilta sujuu hyvin, muistikuvat heikot, mutta mieli alkoi pienistä asioista pikku hiljaa menevään huolestuttavan alas, jolloin olisi pitänyt mennä nukkumaan ja lopettaa juominen. Syistä tai tarkoitusperistä ei muistikuvaa, eikä järkevää selitystä. Muistan vaan sen hetken kun painoin veitsen ihoa vasten ja ja vetäisin. En ikinä unohda sitä näkyä kun iho aukeaa kuin pikakelattu video puhkeavasta kukasta. Pelästyin, huusin, en uskaltanut aukaista silmiä.
Heikoilla muistikuvilla on vaikea kertoa mitä tasan tarkkaan tapahtui koko yönä ja miksi. Mutta tällä hetkellä olen yhtä ystävää köyhempi ja parhaan kaverini kanssa tauolla. Mitä en ajatellut tuolloin, tai oikeastaan mitään, on että en satuttanut vaan itseäni. Satutin ihmisiä ympärilläni jotka välittävät.
Tammikuu 2015
Olin asunut Torniossa kolmisen kuukautta, en ollut saanut yhtään ystäviä, käytin päiväni ja yöni kotona. Söin, tuijotin ihan mitä vain koneelle sain ladattua. Leffoja, sarjoja. Loput tunnit nukuin, ja nukuin jopa 15h "yössä"
Pala palalta yksinäisyys söi voimiani. Ja sen parin kerran kun näin Haaparannan kavereitani niin meni ryyppäämiseksi.
Se kun kokee olevansa yksinäinen ja saa vihdoin olla ystävien kanssa vaikka niitä olisikin vaan 1, siitä haluaa ottaa kaiken irti, sitä ajattelee, että seuraavaan kertaan voi mennä taas kauan. Ja kun se ystävä tekee jotain harkitsematonta, ei pahaa tarkoitettua mutta silti mielenpahoittavaa, tuntuu kun maailma yhtäkkiä romahtaa, kaikki toiveen rippeet on poissa ja tunteet vahvistuu kun olet humalassa. Vaikka asia ei jälkeenpäin ajateltuna kuulosta miltään, oli se sinä hetkenä rock bottom.
Kuva on huono koska otin sen tapahtuman jälkeen. Tällä kertaa tiesin mitä olin tekemässä, halusin tuntea fyysistä kipua henkisen sijasta, en tappaa itseäni. Mutta loppujen lopuksi tunsin kumpaakin, eli tämä ei ollut ratkaisu. Ja tänä päivänä nuo (onneksi vain) pintajäljet muistuttavat mua siitä, kuinka hetkellinen tyhmä päätös voi seurata koko elämän ajan.
Ja niinkuin pari päivää myöhemmin tilanteesta ottamani kuvat näyttää, ei onneksi ollut terävää veistä kotona. Mutta tässä episodissa en ollut yhtä onnekas. No... ainakin sain vanhat "arvet" piiloon.
Ja nyt tuo ruma avohaava muistuttaa mua joka päivä siitä, kuinka menetin ystäväni ja en voi kertoa näitä asioita parhaalle kaverilleni, koska hän tarvitsee aikaa minusta erossa. Enkä tiedä mistä aloittaa hyvittämään tätä.
Sinä joka tätä luet, suosittelen miettimään pitkään jos meinaat sanoa jotain negatiivistä tai tuomitsevaa, koska usko mua. Olen kuullut jo kaiken! Ja tämä ei ole sääliä hakeva päivitys vaan asia jonka piti tulla julki, jotta mun ei enää tarvitse selittää erikseen kaikille, miksi en jaksa juuri nyt vastata teidän facebook viesteihin tai kirjoittaa iloisesti. Koska kun tulee se aika päivästä kun pitää vaihtaa siteet kädestä, vajoan takasin siihen tunteeseen, siihen tilanteeseen ja kaikkeen siihen mitä yritän kaikin voimin pitää poissa mielestä päivittäin.
Tästä tuli nyt lyhyt aika lailla tunteeton päivitys, koska tällä hetkellä en pysty käsittelemään näitä tunteita ilman romahtamatta.
Kiitos kun jaksoit lukea, toivottavasti et päädy vihaamaan, vaihtamaan mielipidettä tai säälimään mua.
Toi on niin tuttua, kun tulee se hetki jolloin tietää, että olisi aika mennä nukkumaan, mutta jatkaa silti ja sitten käy huonosti... :/ Tapauksista sen enempää tietämättä ihmettelen kuitenkin yhtä asiaa. Sun kavereita. Sain käsityksen, ettei ne halua olla väleissä koska satutit itteäs!? Mitä ne sellaiset kaverit on? Luulisi, että jos ne susta aidosti välittää, niin ne edes yrittäis ymmärtää, kuinka pahalta susta tuntuu ja olisi tukena. Voimia! <3
VastaaPoistaKaveri joka pisti välit poikki oli siksi kun hänellä traumat samanlaisesta tapahtumasta, että ei voi olla lähellä henkisesti tai fyysisesti tommosta. Ja paras kaveri saanut multa niin paljon paskaa niskaan (ei tahallisesti) että se tarvii aikaa toipua, sillä myös omia ongelmia että ei siksikään pysty juuri nyt olla mun lähellä. Että ei se ohi ole, tarvii vaan aikaa.
VastaaPoista