Vielä löytyi muutama luuranko kaapista [sisältää graafisia kuvia, ei herkimmille]

Mietin pitkään, että teenkö tämän merkinnän. En ole pitkään aikaan kirjotellu mutta here we go. 

Olen kamppaillut masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa jo monta vuotta, lääkkeitä alottanu, todennu ei toimivaksi, lopettanut. Kuunnellut typeriä ihmisiä ympärilläni, saanut jotenkin apua, tai ainakin avun yrityksiä. 

En koe ikinä olleeni mitenkään hyvinvoiva henkisesti. Olen aina tiennyt että jokin mussa on vialla. Mutta syyttänyt itteäni kun olis pitänyt hakeutua apuun. 

Ja kun ei hae apua, omatoimisesti lopettaa lääkityksen ja jotenkin "itse tietää paremmin" voi asiat kääntyä hengenvaarallisiksi. 

Esimerkki A

Tapahtuman kulku

Lopetin lääkityksen samoihin aikoihin kun aloin tekemään muuttoa, joskus elokuun (viime kuun) lopulla. En kokenut lääkkeitä tarpeellisiksi, kun eivät auttaneet. Lääkärit lisäsivät vaan annosta aina kun valitin ettei toimi, joten lopetin valittamisen ja lopetin lääkkeet. En kertonut melkein kenellekkään, harvalle. En huomannut mitään negatiivisiä vaikutuksia. Aloin ehkä juomaan hitusen enemmän, olemaan paljon voimattomampi. Juominen saattoi myös johtua muuton aiheuttamasta stressistä. Ja en osaa käsitellä stressiä tai paineita hyvin. Kääriydyn itseeni, enkä käsittele asiaa. 

Pari viikkoa myöhemmin ollaan tässä. Matkalla mökille, jota odotin koko kesän innolla! Mukana hyvä seura, punaviiniä ja pari olutta. Ilta sujuu hyvin, muistikuvat heikot, mutta mieli alkoi pienistä asioista pikku hiljaa menevään huolestuttavan alas, jolloin olisi pitänyt mennä nukkumaan ja lopettaa juominen. Syistä tai tarkoitusperistä ei muistikuvaa, eikä järkevää selitystä. Muistan vaan sen hetken kun painoin veitsen ihoa vasten ja ja vetäisin. En ikinä unohda sitä näkyä kun iho aukeaa kuin pikakelattu video puhkeavasta kukasta. Pelästyin, huusin, en uskaltanut aukaista silmiä. 

Heikoilla muistikuvilla on vaikea kertoa mitä tasan tarkkaan tapahtui koko yönä ja miksi. Mutta tällä hetkellä olen yhtä ystävää köyhempi ja parhaan kaverini kanssa tauolla. Mitä en ajatellut tuolloin, tai oikeastaan mitään, on että en satuttanut vaan itseäni. Satutin ihmisiä ympärilläni jotka välittävät. 

Tammikuu 2015

Olin asunut Torniossa kolmisen kuukautta, en ollut saanut yhtään ystäviä, käytin päiväni ja yöni kotona. Söin, tuijotin ihan mitä vain koneelle sain ladattua. Leffoja, sarjoja. Loput tunnit nukuin, ja nukuin jopa 15h "yössä" 

Pala palalta yksinäisyys söi voimiani. Ja sen parin kerran kun näin Haaparannan kavereitani niin meni ryyppäämiseksi. 

Se kun kokee olevansa yksinäinen ja saa vihdoin olla ystävien kanssa vaikka niitä olisikin vaan 1, siitä haluaa ottaa kaiken irti, sitä ajattelee, että seuraavaan kertaan voi mennä taas kauan. Ja kun se ystävä tekee jotain harkitsematonta, ei pahaa tarkoitettua mutta silti mielenpahoittavaa, tuntuu kun maailma yhtäkkiä romahtaa, kaikki toiveen rippeet on poissa ja tunteet vahvistuu kun olet humalassa. Vaikka asia ei jälkeenpäin ajateltuna kuulosta miltään, oli se sinä hetkenä rock bottom.

Kuva on huono koska otin sen tapahtuman jälkeen. Tällä kertaa tiesin mitä olin tekemässä, halusin tuntea fyysistä kipua henkisen sijasta, en tappaa itseäni. Mutta loppujen lopuksi tunsin kumpaakin, eli tämä ei ollut ratkaisu. Ja tänä päivänä nuo (onneksi vain) pintajäljet muistuttavat mua siitä, kuinka hetkellinen tyhmä päätös voi seurata koko elämän ajan. 

Ja niinkuin pari päivää myöhemmin tilanteesta ottamani kuvat näyttää, ei onneksi ollut terävää veistä kotona. Mutta tässä episodissa en ollut yhtä onnekas. No... ainakin sain vanhat "arvet" piiloon. 

Ja nyt tuo ruma avohaava muistuttaa mua joka päivä siitä, kuinka menetin ystäväni ja en voi kertoa näitä asioita parhaalle kaverilleni, koska hän tarvitsee aikaa minusta erossa. Enkä tiedä mistä aloittaa hyvittämään tätä. 

Sinä joka tätä luet, suosittelen miettimään pitkään jos meinaat sanoa jotain negatiivistä tai tuomitsevaa, koska usko mua. Olen kuullut jo kaiken! Ja tämä ei ole sääliä hakeva päivitys vaan asia jonka piti tulla julki, jotta mun ei enää tarvitse selittää erikseen kaikille, miksi en jaksa juuri nyt vastata teidän facebook viesteihin tai kirjoittaa iloisesti. Koska kun tulee se aika päivästä kun pitää vaihtaa siteet kädestä, vajoan takasin siihen tunteeseen, siihen tilanteeseen ja kaikkeen siihen mitä yritän kaikin voimin pitää poissa mielestä päivittäin. 

Tästä tuli nyt lyhyt aika lailla tunteeton päivitys, koska tällä hetkellä en pysty käsittelemään näitä tunteita ilman romahtamatta.

Kiitos kun jaksoit lukea, toivottavasti et päädy vihaamaan, vaihtamaan mielipidettä tai säälimään mua.

broken fairytale

Can we skip to the part where i'm living my fairytale with my lovely kids and a husband who comes home every day with flowers. If this is the rocky road to that i'm not sure if i'm gonna make it. My back feels heavy and I seem to have a long way to go. With every corner that something good happens the bad follows. Just when you think it's gonna get easier it gets harder. When you let yourself be happy just for a second someone makes sure you're miserable again. They say crying helps, but how many hours, days or weeks do I have to cry to make it better? 

Wake up call

En enää kirjottele tänne niin usein kuin ennen. Ei vaan tuu luonnollisesti. Mutta ajattelin jakaa teille taas mun ajatuksia, teille jotka luette. Asioita joita ei tule ajatelleeksi kuin vasta jälkeenpäin.

4 vuotta taaksepäin. Kohtasin iso shokin, pitkän "sekakäytön" jälkeen sain tietää olevani raskaana. Mulla ei ollu pahoinvointia, mutta huomasin kun ei menkkoja näy missään että nyt on jokin vialla. Tein terveysasemalla raskaustestin ja positiivinen se oli. Tarkemmalla käynnillä tuli selväksi, että olin jo 8:nella viikolla, ja että päätös mahdollisesta pitämisestä oli tehtävä viikon sisällä. 

Mun päivät meni shokissa, varmaan koko ajan aborttiin asti in denial. (sori en muista suomeksi sanaa) ja nimeltä mainitsematon ihminen korvassa pakottaa aborttiin. En saanut koko sen viikon aikana edes ottaa sitä hetkeä itselleni ja meittiä mitä tekisin. Muistutin kuitenkin itseäni siitä, että sikiö on voinut saada jo aika paljon vahinkoa mun "sekakäytöstä", että lopulta ajattelin että abortti oli parhain vaihtoehto. 

No sinä päivänä kun menin abortin (lääkkeellisenä) tekemään, olin jo 11 viikolla raskaana ja eihän se lääkkeellisenä sieltä lähteny... kipulääkkeitäkin annettiin pore panacodeina ja edes 10 ei riittänyt, kunnes nesteellinen kipulääke pistettiin pakaraan niin lähti kipu ja tilalle tuli yksisarviset ja sateenkaaret. (ei kirjaimellisesti) 

Koko sen ajan ajattelin, että tuntisin jotain. Pahaa oloa tai surua. Mutta ei mitään. 

4 vuotta myöhemmin. Nykypäivä.

Istun 24.4.2014 lentokoneessa matkalla Tukholmaan. Lentokoneen noustua huomaan käytävän toisella puolella yhtä riviä vielä taaemmas n. 3kk vanhan vauvan. Se itki suoraa kurkkua aika varmasti kun korviin sattui (kellä nyt ei). Huomasin, että jäin tuijottamaan n. 30 sekunniksi tätä tapahtumaa. Kuin jokin olisi vetänyt mut 4 vuotta taaksepäin vain eri tapahtumin. Että olisinkin päättänyt toisin. Käänsin katseeni pois vanhempien alkaen miettimään mitä katson. Huomaamattani kyyneleet valuivat silmistä. Olo oli kuvottava. Koitin koota itseni, ettei ympärilläni matkaavat kiinnittäisi huomiota. Mutta heti kun ajatukseni vaelsivat tähän tapahtumaan ja aina kun vauva itki niin kyyneleet pakottivat itsensä ulos. Jopa tätä kirjottaessani tunnen surua, katumusta ja kuvotusta itseäni kohtaan. 

Kuinka tyhmää oli ajatella, että abortti olisi se helppo tapa ulos? Meni se kummin päin ikinä niin se ei ikinä ole ohi...

Joten sinä joka tätä luet, käytä ehkäsyä! Myös kondomia! nimim. 2 kertaa klamydian omaavana....

Sivuvaikutukset iskee

Eilisen päivityksen jälkeen jysähti aika mahtavasti sivuvaikutukset päälle, tuli semmosia hetkellisiä ja nopeesti ohi meneviä "kuumia aaltoja" ja pientä kuumotusta ja ahistusta rintakehässä.

Pupillit suureni lautasen kokosiksi ja ne on pysyny semmosina nyt eilisestä lähtien. Samoin on pahoinvointi tullu moikkaamaan mua...

Oli myös huomattavissa se, että kun tupakoin niin tulee semmonen hetkellinen ihmeellinen olotila, jota en osaa oikeen kuvailla. Unen päästäkin oli vaikee saada kiinni, vaikka olin väsynyt. 

Ja uusin sivuvaikutus tällä hetkellä on nyt kuiva suu. Saa olla koko ajan juomassa vettä. 

Mitään henkeäuhkaavaa ei ole kumminkaan nyt ilmenny, ja toivotaan että tää on nyt pahin mitä tästä seuraa. 

Pysykää kuulolla taas huomenna.

Ensimmäinen päivä lääkkeiden kanssa

Kirjoitan tässä oman taipaleeni uuden lääkkeeni kanssa ja sen vaikutuksista tästä päivästä eteenpäin.

En syönyt aamupalaa, join vaan kahvin ja poltin aamutupakan. Nyt kumminkin otin jo ensimmäisen lääkkeen. Tottakai piti pakkausseloste lukea ensin. Olen ihan kauhuissani, koska ensimmäisen kerran kun otin lääkkeen paniikkihäiriööni oli Cipralex ja ensimmäiset päiväni oli yhtä helvettiä ja jouduttiin käymään jopa sairaalassa sivuvaikutuksien takia, johon mulle annettiin Diapamia, joka ei ollut ihan hyvä vaihtoehto. 

Nyt kumminkaan en tunne vielä mitään ja toivon, että näin pysyy. Kuinka nopeesti nuo lääkkeet edes vaikuttaa? mitähän tässä pitäis niinkun odottaa? 

No toivon mukaan tämä lääke on sitten hyvä mulle, koska en jaksais vaihdella lääkkeistä lääkkeisiin etsien sopivaa itelleni. Pitää varmaan alkaa tekemään jotain muuta, että en ajattele jatkuvasti mitä pitäisi tapahtua. 

No tässä tätä kirjoittaessani tunnen jo, että lääke alkaa (ehkä) vaikuttamaan tai sitten kuvittelen vaan. Päässä tuntuu jotenkin oudolta, varmaan siksi kun serotoniinia nostattavia lääkkeitä (jos joku ei tiedä mikä on serotoniini niin se on niitä aivoissa olevia "happy happy" aineita, joita masennusta tai paniikkihäiriötä sairastava uupuu) 

Jalkakin vissiin heräs eloon kun hytkyttelee itsestään. Niin sanottiin myös pakkausselosteessa, että saattaa olla levottomuutta, että ei pysy paikalla tekemättä mitään. Mutta muuten kaikki näyttäs olevan hyvin? 

Menenkin tästä pelaamaan vaikka simssiä jos sais muuta ajateltavaa. Kiitos jos pysyt tässä "tukenani" ja luet tätä. Toivottavasti nyt tästä pääsen eteenpäin elämässä ja tekemään asioita. 

P.S. Mä nousin ylös ihan itse

Muistan sen illan/yön vieläkin, kun päätin luopua kaikesta ja päästä siitä paskasta pois kokonaan. Moni tietää miten tää tarina menee, mutta kaikki ei. Luopua kaikesta.... mitä mulla oli jäljellä? ystävät... ne jotka jakso mua kattoa mun lipsuessa pohjalle. Olin koittanut sinä kesänä (viime kesänä) saada elämääni kasaan. Ajattelin kun en kerta kouluun päässyt niin jos vaikka menisi korottamaan numeroita. Asuin siis "kaduilla". Laitoin lainausmerkeissä, koska äiti ei antanut mun olla yötä kotona, koska olin "mitään aikaansaamaton" ja "huono esimerkki Mikaelille" ...pikkuveljelle siis. Sain päivällä käydä syömässä ja ehkä kattoa telkkaria parisen tuntia. Mutta muuten mun elämä oli yhtä stressiä yöpaikan kanssa. Pyydän anteeksi jos tämä menee joidenkin kohdalla liian henkilökohtaiseksi, mutta mulla ei ole varaa terapiaan ja mun on pakko vihdoin jollekkin tästä avautua.

Jos alotetaan ihan näin alusta.

Kun täytin 18, äiti oli toiveikas mun löytävän oman asunnon ja työpaikan (tai koulupaikan) se ei koskaan lakkanut uskomasta muhun. Vaikka olinkin todella vaikea siitä lähtien kun täytin 14. Olin isän luona asumassa puolisen vuotta toisella puolella suomea (siis asuin äidin luona silloin helsingissä ja isä Kolarissa) ja tutkinta asemalla kun kuulemma "käyttäydyin holtittomasti" eli siis 16-17 vuoden iässä "slummialueella" join alkoholia ja poltin tupakkaa. Jotenkin aina nostin itteni ylös ja en koskaan masentunut. En näyttänyt edes tarvitsevan äitiäni, menin ja tulin miten tykkäsin, jos halusin kotiin mennä niin aina ennen 22-23 aikoihin, muuten en ollut tervetullut. Tämä kuulosti todella rajulta kaverieni korvissa ja myös itsekkin ihmettelin kun muut kaverini saivat vaikka keskellä yötä mennä kotiin ihan vaikka kotiintuloaika oli aikoja sitten. Silti ajattelin, että ehkä mun äiti on vaan erinlainen.

Sitten äiti tapasi uuden ystävän, siis ihan vaan ystävän; Sirun. Se oli tosi mukava ja aika samanlainen kun munkin äiti. Kaikki oli hyvin, kaikki pyhätkin saatiin siskon ja kavereiden kanssa ryypätä kotona ja kaikki tuntu niin mukavalta. No aikaa meni ja äiti tapas uuden miehen, puol vuotta myöhemmin nepä halus muuttaa yhteen. Ostaa yhteisen kämpän. Liibadilaabadi.... No, tämä ystävä Siru oli kertonut äidilleni miten hän sai (tänä vuonna 27 vuotiaan) poikansa muutettua pois kotoa, hän lemppasi poikansa pihalle hänen ollessaan 18.
En ollut koskaan ajatellut, että en olisi osa suunnitelmaa minkä äiti tekee, erillinen osapuoli tai ylimääräinen yksilö laumassa. Äiti ei ollut koskaan opettanut mulle mitään. Miten tiskata, pestä pyykkiä, elää itsenäisesti ja yhtäkkiä mun pitäis nuo kaikki osata itse. Koska en ollut enää osa suunnitelmaa. Olin erillinen osapuoli, ylimääräinen yksilö. Äiti joka paasasi mua 18 vuotta rakkautta säästämättä, halusi mut pois. Asunto oli käyty katottua, hieno 5h+keittiö 2 kerroksisesta kerros/rivitalosta (mikä onkaan). Huone veljelle, siskolle, äitille ja sen poikaystävälle ja viimeinen huone menee tottakai poikaystävän lapsille kun tulevat kylään joka toinen viikonloppu. Asuin siis jonkun toisen elämässä, jonkun toisen perheessä, taakkana, ei haluttuna, sen sisaruksen huoneessa patjalla kumpi ekana hävisi väittelyn. Pikkuveli, joka aina kertoi mulle kaiken, rakasti mua ja katso mua esimerkkinä kaikki ne vuodet, ajatteli mua ylimääräisenä. Sisko jonka kanssa jaoin kaiken mitä mulla oli, ei jakanut kanssani edes huonetta.

Tänä päivänä kun katson taakse päin tuota aikaa, ajattelen vieläkin tuon aikaisen elämäni pahinta päivää. Niinkuin suurin osa ystävistäni tiesi, jouduin aina ulos "kotoani" kun viimeinenkin ihminen meni kouluun tai töihin, että en jäisi kotiin lorvimaan kun mulla ei ollut töitä. Sain joka aamu kiittää ihanaa ystävääni Jennaa kun piti minulle seuraa (tosin huono puoli, että ei tästä syystä itse käynyt edes koulua). Kuitenkin, tähän aikaan elämäni pahin päivä oli kun sairastuin ja tunnetusti äitini mukaan olin valehteleva laiskuri, niin olin täysin terve = jouduin ulos HYVIN kipeenä keskellä todella kylmää talvea. En pystynyt lopettamaan itkemistä, vaikka kyyneleet jäätyivät poskelleni kun kävelin terveysasemalle joka ei auennut seuraavaan tuntiin. Soitin iskälle mutta itkemiseni johdosta saanut edes sanaakaan suustani. Lopulta tilanteen selviteltyäni oli iskäkin sitä mieltä, että äiti todella on sekaisin.

Tätä vastoinkäymistä seurasi todella iso muutos luonteessani, aloin olemaan todella agressiivinen ja loukkaava kännissä, halusin saada kaikille muillekkin niin huonon olon kun mullakin. Niin siis vuosi oli todellakin vasta 2010.... eli ei olla edes lähelläkään loppua.

No, äidin ja poikaystävän eron jälkeen äiti päätti muuttaa kurkkariin (itä-helsingissä sijaitsee) kaksioon. Olin vieläkin pelkkä mukana raahattava. Se kesä oli silloin 2011 kun sinne muutettiin. Lopulta päätin, että en enää jaksa elää näin ja muutin Tukholmaan iskän luo kun se oli sinne muuttanut. Meillä meni hyvin ja kaikki oli hyvin. No en päässyt eroon tästä hauskanpidostani, join aika usein. Suurimmaksi osaksi unohtaakseni kaiken paskan mitä oli tapahtunu. Lopulta olin niin huonoissa väleissä iskän kanssa, että kun Tukholmasta löytävän kaverini kanssa mentiin lomailemaan Helsinkiin niin ei puhuttu sen jälkeen sanaakaan moneen kuukauteen. Helsinki reissukin meni täysin pilalle kun liukastuin väärään jätkään. Lopulta huomasin, kun passini varastettiin, että asun alkoholisti luukussa joka päivä kännissä. Myöhemmin sain äidin kuukauden päästä taivuteltua, että saisin tulla takasin kotiin. No kaikki meni taas aluks ihan hyvin, ei mitään vastoinkäymisiä. No kun en mitään töitä löytänyt n. kuukauden aikana niin jouduin keskellä talvea ulos. Tällä kertaa kaiken omaisuuteni kanssa ja viikko ennen syntymäpäivääni. Onneksi olin tutustunut yhteen jätkään baarissa ennen uloslentoani ja sain parin yön jälkeen mennä sinne "asustelemaan". Kaikki näytti olevan hyvin. Juominen jatkui mutta ei niin useasti. Alotin kuntosalin ja koitin pudottaa painoa. Pudotin varmaan 9kg. Mutta taas putosin kärryiltä ja lopetin välittämisen, tähän aikaan olin myös alkanut ottamaan pikavippejä, joita en meinannut maksaa takasin. Välinpitämättömyys jatkui ja pilasin senkin tilaisuuden asua siellä.

Tässä välissä sanon, että aika oli touko-kesäkuu 2012, tähän aikaan en edes astunut jalallanikaan äidin luo. No, kun matkani hiveni loppua oli taas pakko tulla "kotiin". Koitin kerätä elämääni taas kasaan. Samalla rytmillä, ulos jos ei ketään ollut kotona, paitsi että tällä kertaa sääntö oli että jos äiti ei ollut kotona niin en saanut tulla. Aamusin menin virastoihin ja luin metro lehdestä avoimia työpaikkoja. Eikä aikaakaan kun taas ei ollutkaan asiaa kotiin. Menin sitten kummitätini luokse oleskelemaan, ainoa vaan että siellä oli myös sääntöjä, joita en siihen aikaiseen elämäntilanteeseeni osannut soveltaa, kuten ei juomista. Juominen taas oli se ainoa tapa millä sain kaiken paskan edes hetkeksi katoamaan. No, päätin hommata itelleni jotain tekemistä ja työkkäri päättikin laittaa mut johonkin kurssille, jonne lähin kummitätini luota joka aamu. Samalla halusin alkaa myös numeroita korottamaan ja päätin käydä tutustumassa iltakouluun. No, pääsin sisälle. Olin todella ylpeä itestäni ja halusin kertoa heti äidille. Hänen nähdessään saamani lukujärjestyksen, ei ollu sillä muuta sanottavaa kun että lähen sitten ulos kämpästä sillon kun muutkin (ja mulla oli iltakoulua...) Silloin en enää kestänyt. Menin takapihalle tupakalle ja aloin vaan itkeä, en pystynyt lopettamaan. Soitin iskälle ja en taaskaan saanut sanaakaan suustani, ja tottakai äiti tuli sinne itseään puolustelemaan. Mulla on vähän sumuiset muistikuvat tästä tilanteesta koska olin vähän shokissa.

Tästä alkoi mun täysi tunteettomuus ketään kohtaan, aloin vaan juomaan ja en lopettanut. Eksyin ihmisten seuraan ketkä joivat joka päivä. Törsäsin sossulta saamani toimeentulotuen (900e) pelkkään ryyppäämiseen ja hotelleihin. Ja näin päädyin siihen yöhön, josta alussa kerroin.

Siltikin mikään näistä teoista ei ikinä vedä vertoja sille, että se vei multa mun koiran.

Ja tätä asiaa läpi käyminen on aina yhtä kivuliasta.